Hyvin lääkitty. Tai sitten ei.

Olen tähän reilun 30-vuoden ikään saanut elää vakaata elämää terveyden kanssa. Silloin tällöin pientä flunssaa mutta sitäkin keskimäärin harvemmin kuin valtaosalla, näin ainakin tuntuu. Kaikenlaisia urheiluvammoja toki on ollut, mutta ne on asia erikseen.

Talven sairastelujen hoito tässä jatkuu edellee, pitkään jatkuukin. Tai no en tiedä siitä hoidosta varsinaisesti mutta lääkkeitä ainakin kokeillaan. :) Eli hermovauriot (erilaiset vikasignaalit joita hermosto välittää) ja kivut on ne joita koitetaan näin ensisijaisesti lääkitä. Lääkkeiden vaikutusmekanismi on keskushermosto.. eli loppujen lopuksi aivot. Erilaisia hermokipulääkkeitä on monia ja näitä käytetään eri tarpeiden mukaisesti. Kovin yksilöllistä mikä toimii kenelläkin ja mikä ei. Kipu ja muut ongelmat eivät ole kovin yksinkertaisia hoitaa tai lääkitä. Monet lääkkeistä ovat jollakin tapaa kytköksissä myös mielialalääkityksiin, niiden pohjalle tehtyjä tai peräti ihan samoja.

Seuraavissa kappaleissa ihan noin salamannopea ja lyhyt leikkaus näihin kokeiluihin sekä elämään niiden kanssa.

Sain jo joulun tietämillä ensimmäisen lääkkeen kokeiluun. Tähän väliin huomio, että en nyt käytä lääkkeiden kauppanimiä teksteissä ihan periaatteen vuoksi. Ennakkoluulottomasti aloin lääkärin ohjeen mukaan ottamaan lääkettä. En kummemmin ajatellut mitä suuhuni laitan, kävi toki selväksi että näiden kanssa pitää olla varovainen.. aloitus tehdään hitaasti annosta nostamalla pikkuhiljaa. Mahdollinen lääkkeen lopettaminen tehdään myös samalla tavoin. Taisi mennän noin viikko kun annos oli saatu siihen silloiseen maksimiin.. ihmettelin kun olin pinna kireällä ja päätä särki koko ajan ja väsytti jopa (silloista) normaalia enemmän. Söin jokusen viikon lääkettä että annostus tasoittuisi ja elimistö tottuisi.. niin kuulemma pitää tehdä että näkee oikeat vaikutukset. Ne viikot olin sellainen, kuten me olemme alkaneet sitä kutsua; vittumainen. Todella vittumainen. PMS-naispaholainen x 10. Helposti. Kävi ilmi että johtuu lääkkeestä, joten eikun purkamaan lääkitystä pikkuhiljaa.

Huomasin lääkkeen lopettamisen jälkeen että siitä oli kyllä ollut tiettyihin kipuihin helpotusta, mutta haitat reippaasti hyötyjä suuremmat.

Neurologi määräsi seuraavan valmisteen joka on todettu hermokipujen hoidossa oikeastaan ihan lyömättömäksi. Olin aika innoissani koska odotin niin kovin sitä hetkeä että jalat olisivat edes suurinpiirtein kivuttomat ja voisin olla kutakuinkin normaalisti. Lääkkeiden ohella jalat vaativat päivittäistä hierontaa ja muuta kikkailua.. ajattelin että josko se jäisi vähemmälle. Tämän lääkkeen kanssa asiat alkoivat hyvin eikä ollut vastaavia oireita kun edellisen. Kun parin viikon sisään annos oli nostettu siihen mitä ajateltiin alkoi muutamia muita oireita joiden takia pohdittiin onko järkevää jatkaa. Oireiden alkuperää ei voinut suoraan laittaa lääkkeen piikkiin joten jatkettiin vähän aikaa lääkkeen kanssa. Jalat olivatkin oikeastaan aika hyvät pohkeiden kipuja lukuunottamatta. Aikaa kului ja kävi vääjäämättömäksi että lääke pitää lopettaa. Tiesin että tästä voi aiheutua vieroitusoireita.. ja oi kyllä. Alasajo oli aika helvettiä. Vittumaisuus, vapina ja ahdistus kasvoi päivä päivältä. Onneksi pahimpia päiviä oli vain muutama.

Taas lääkkeen lopettamisen jälkeen huomasin että joo, oli siitä kipuihin apua... välillä sitä sokeutuu sille mikä on oikeaa ja mikä ei, mikä johtuu läkkeestä ja mikä ei. Sitä alkaa uskomaan että ei lääkkeitä tarvitse, tai oikeastaan että eihän sitä varmaan ole mitään vikaakaan.. kunnes.

Alasajon jälkeen alettiin kokeilemaan sitten vielä kolmatta.. periaate tuttu ja tässä kohtaa tiesin jo mitä voi seurata ja mitä kaikkea vaikutuksia näillä on. Kolmas lääke ei sopinut lainkaan, sen huomasin jo alkuvaiheessa. Nyt en mennyt edes maksimiin vaan lopetettiin alkuunsa.

Tällä välin toisen ihmelääkkeen aikana tulleet oireet olivat loppuneet ja sitä päätettiin kokeilla vähän pienemmällä annoksella. Meidän muistikuvien mukaan kivut olivat kohtulliset pienehköllä annoksella. Aloitin taas kerran ohjeiden mukaan ottamaan lääkettä. Nyt jostain syystä vittumaisuus ja väsymys nosti heti päätään. Samalla tuli ne samanlaiset tunteet kuin lopettamisessa. Sellaine ahdistus (jos se nyt ahdistusta on, mua ei ole koskaan ahdistanut), tuntui että rintaa painaa jokin eikä saa henkeä, huimaus ja vittumaisuus. Tuntui vain etten ole oma itseni, enkä sitä ollutkaan.

Samaan aikaan kun on ahdistunut, ilkeä ja väsynyt tiedät ettei siten saa käyttäytyä. Se ristiriita sekoittaa päätä ja väsyttää. En ole oma itseni lainkaan. Läheiset saavat siitä oman osansa. Tai lähinnä Anni-parka.

Tässä kohtaa minua ei ehkä kuunneltu ihan täysin vaan annostusta nostettiin. Olo oli aika-ajoin lähes normaali mutta monta viikkoa kului kun taisteli itseään vastaan. Taisteli sitä vittumaisuutta ja ilkeyttä vastaan kynsin hampain. Hetkittäin se sujui hyvin, sitten tuli hetkiä jolloin ei voinut itselleen mitään. Käyttäytyi eriskummallisesti ja oli vihainen, surullinen ja ilkeä. Niin ei mua. Sen jälkeen alkoi ottamaan itseään päähän oma käytös.. kiva pikku oravanpyörä kehitetty.

No lopulta tätä lääkettä ajetaan parhaillaan alas. Kun en meinannut uskoa vieroitusoireita todeksi kävin vähän lukemassa eri kokemuksia. Paras lienee se kun oikeat käyttäjät kertoivat että tämän lääkkeen viekkarit peittoavat subun viekkarit ihan leikiten. Sellasta perus mielentilan kohotusta tarjosi noi keskustelut. Lienee kuuleman mukaan mahdollista että lääke jätti "jäljen" ensimmäisellä käyttökerralla ja toisella kertaa kun elimistö sai kyseistä tavaraa se alkoi hamuamaan sitä lisää. Enemmän. Lopettelu tehdään nyt varovasti ja pikkuhiljaa. Viime viiko on olleet jotenkin erityisen raskaita fyysisesti ja henkisesti. Se ettei tunnista aina omaa itseään, se että ei kestä mitään ääniä tai elämää, se että kaikki pelot tuntuu käyvän toteen. Mitä jos tämä on totta, mitä jos olen tällainen? Sitä ei vain osaa tunnistaa omia tuntojaan tai tunteitaan. On vain kuin jotenkin nurkkaan ajettu pieni eläin joka tiedä mihin suuntaan menee. Käyttäytyy vittumaisesti, huimaa, väsyttää ja paikkoja kolottaa. Sitä tämä on ollut viime ajat... ehkä viikon parin päästä tämä lääkehelvetti on ohi ja sen jälkeen mietitään vaihtoehtoja tarpeen mukaan.

Kiva sekava pieni kirjoitus näin kesän kunniaksi. Jatketaan paremmalla materiaalilla jahka pää on selvä! :D

Vaikka viimeiset kuukaudet ovat olleet mitä ovat ja en ole kovin kiitollinen niille syille jonka johdosta tilanne on mikä on niin tiedän että ihan pian helpottaa paljon. Odotankin innolla kaikkea hyvää tulevaisuudelta! Arkea, harrastuksia, rakkautta, töitä ja uusia haasteita. Tämäkin tekee meistä lopulta entistä vahvempia. Hyvää kesän jatkoa kaikille - kyllä se vielä täältä tullaan vaikka väkisin.

Terveydenhuollosta ohimennen

Ehkäpä nyt kirjoittelen vielä pari juttua tuohon sairastumiseen osittain liittyen. Aloitellaan Suomen terveydenhoidolla, ehkä sitten noista lääkkeistä joiden vaikutusmekanismi aivoissa sen jälkeen...

En ole vuosikausiin ollut julkisen terveydenhuollon asiakkaana tai siitä riippuvainen. Työn puolesta on hyvin toimiva terveydenhuolto, enkä ole kyllä ikinä pientä kuumetta pahemmin sairastanut. Urheiluvammat asia erikseen. :)

Nyt viimeisen noin puolen vuoden aikana julkinen sektori on tullut tutuksi ja se on pistänyt mietyttämään monellakin taholla. Lähtökohtaisesti ei voi kuin olla tyytyväinen esimerkiksi Tyksin toimintaan ja siihen tasoon mikä siellä on. Vau! Sitten tullaankin sinne alkulähteille... terveyskeskuspäivystykseen. Terveyskeskuspäivystys on aiheena sellainen johon jokaisella on sanottavaa, oli niitä kokemuksia sitten itsellä tai ei. Jokainen tietää tarinoita ja kuulee juttuja. Itselläkin on ollut, myönnettäköön, vahvat ennakkoluulot Salon päivystystä kohtaan.

Tuli kuitenkin se kerta jolloin päivystystä tarvittiin. Luojan kiitos Anni pakotti ja vei minut hoitoon, yö kotona olisi ollut varmasti kohtalokas. Mutta ei ne asiat menneet ihan putkeen päivystyksessä... tästä on tietyt prosessit vielä kesken, en itse niitä halunnut oikeastaan edes laittaa eteenpäin mutta silmät aukesivat lopulta. Menimme Salon terveyskeskuspäivystykseen alkuillasta, liekö siinä seitsemän pintaan. Olin ollut jo pari päivää aiemmin Mehiläisessä lääkärissä ja taustat olivat selvillä. Ihan kamalaa jonoa ei ollut ja hoitaja otti arviointiin sekä verikokeisiin hetimiten. Olin niin sekavassa tilassa sekä heikkovointinen etten pystynyt kertomaan mitään. Tiesin kyllä mitä lääkettä olin ottanut ja koska, mutten saanut sanaa suustani. Yritin aikani, monta kertaa, mutten saanut sanottua. Anni tuli apuun. Tämän jälkeen meille löydettiin sänkypaikka ihan kivasta rauhasta, sinne mentiin odottelemaan. En tästä odottelusta ihan kamalasti muista. Muistan sen kuinka olo meni huonommaksi ja olin todella sekava. Odottelua kesti, monta tuntia. Lopulta Annin tuttu lääkäri näki hänet ja tuli katsomaan, Anni näytti kuulemma niin huolestuneelta. Pääsin tuurilla jonon ohi, lääkäriä ei ollut infromoitu minusta eikä hän tiennyt tilannetta. Jälkeenpäin kävi ilmi että minua ennen olisi ollut vielä monta potilasta... lääkäri tutki ja muutamassa minuutissa oli selvää - ambulanssi oli tilattu ja matka jatkuisi kohti Tyksiä. Itselleni ei ollut vielä kovin selvää mitä epäiltini tai mikä oli. Olin sen verran sekavassa tilassa muutenkin että annoin vain olla. Muistan kyllä ikuisesti siltikin sen hetken kun minua alettiin kärräämään ambulanssiin ja otteeni Annin kädestä irtosi, hänen ilmeensä syöpyi mieleen. En silloin vielä tietysti tajunnut, mutta hän tiesi että se saattoi olla viimeinen kerta kun näki minut sellaisena kuin olen.

En silloin vielä tietysti tajunnut, mutta hän tiesi että se saattoi olla viimeinen kerta kun näki minut sellaisena kuin olen.

Tämän käynnin jälkeen olen päässyt sekä oman lääkärini että Tyksin sairaalan hoitoon, hommat sujuvat nyt todella hyvin ja sujuvasti. Oma lääkärini on kyllä ansainnut vittömät kehut ja kiitokset - hän on ottanut asian todesta ja tehnyt paljon minun eteeni. Hoitovastuu ei enää ole hänellä, mutta häneltä saa tukea tarvittaessa. Hoitovastuu on Tyksin neurologialla, jossa tutkimukset ja muut ovat hoituneet hyvin. Minut on ohjeistetty Tyksistä kääntymään heti heidän puoleen jos jotain tulee, myös päivystysaikoina. Tästä pidän kiinni.

Nyt Salon säästölistalla on terveyskeskuspäivystyksestä luopuminen. Tämähän tarkoittaisi kutakuinkin paluuta vanhaan; päivystys sairaalan hoitoon ostopalveluna. Vaikuttaisi omat kokeukset huomioonottaen melko varmasti parannukselta nykyiseen.

Yleisesti ottaen me suomalaiset voimme kyllä olla levollisin mielin, meillä ihan jokaisella asemaan katsomatta on oikeus maailmanluokan terveyhdenhoitoon ja asiantuntijoiden tutkimuksiin. Kukaan ei jää ilman - se on paljon se.

Enemmän kuin hevoselämää...

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, selailin vähän blogeja ja tilastja. Luetuin juttu sai peräti 5800 katselukertaa - aika siistiä! Saattaa olla että tätä kirjoittelua tässä tänne en tule edes jatkamaan.. ellei parin vuoden päästä tapahdu ihmeitä. Hieman tällaista tilannepäivitystä, havaintoja sekä muuta epämääräistä kaikille ketä kiinnostaa.. jossain kohtaa niitä kiinnostuneita tuntui olevan vähän liikaakin. ;)

Tässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut asioita paljon ja erittäin kovalla vauhdilla. Esikoinen syntyi, avioero, vakava sairastuminen, uusi puoliso.. uusi elämä.. ei vaan enää hevoselämä. Sain erityisen paljon kuraa niskaan erosta syksyn aikana. Jotkut asiat ovat vielä kesken, enkä muutenkaan aio sen enempää asioita kommentoida, ei kuulu tapoihin. Sen verran voin sanoa että hämmensi miten lukematon määrä ihmisiä, ihan sellaisia ystäviä joiden kanssa on ollut vuosia päivittäni tekemisissä, katsoi parhaaksi uskoa kaikki kuulopuheet ja vieläpä vähän värittää niitä ja kertoa eteenpäin. Olen ollut elämäni aikana niin monessa asiassa mukana sekä esillä ettei ne oikeastaan ihan kamalasti jaksanut kiinnostaa. Toki sitä tuntee kaltoinkohdelluksi kun kuulee erilaisia valheita sieltä täältä. Pääasia kuitenkin on että itse tiesi totuuden.

Olen ollut nyt joulukuun alusta poissa satulasta. Sain viime vuosina toteuttaa ja viedä sitä yhtä unelmaa eteenpäin mahtavan hevoseni kanssa. Uskoin sen tarinan jatkuvan, uskoin että mennään maaliin asti. Eräänä iltana kaikki muuttui kuin napista painamalla. Olin ollut muutaman päivän hieman kipeänä etukäteen, sain antibioottikuurin joten kaikki piti olla jo parempaan päin. Yhtäkkiä alkoi särkeämään päätä siten etten ollut ikinä kokenut, kuume nousi ja olo oli todella todella huono. Olin menossa nukkumaan kuumetta pois ja odotellut aamuun olon paranemista. Mutta, mutta.. onneksi oli silloin muutamia kuukausia aiemmin tapaamani Annin luona. Hän taisi ymmärtää alan ihmisenä heti ettei kaikki ole oikeasti hyvin. Jonkin aikaa hän joutui vääntämään kanssani että suostuin lähtemään päivystykseen. Sinne päästessä olin jo varsin sekava, en enää itse pystynyt hoitamaan asiointi ja ilmoittautumisia. Saatiin sänkypaikka käytävältä jossa saimme odotella.. ja odotella.. ja odotella. Olo meni huonommaksi koko ajan, olimme kai helposti sen 3 tuntia käytävän päässä odottelemassa. Onneksi lopulta Annin tuttu lääkäri huomasi meidät ja otti hoitaakseen. Ennen kuin tajusinkaan olin ambulanssissa pillit päällä kohti Tyksiä. Tuo odottelu tosian saattoi maksaa jopa aika paljon, ei mennyt ihan putkeen ja tämäkin asia menossa eteenpäin. Yön aikana tehtiin kaikki mahdolliset testit ja sain oloon helpotusta. Epäily oli selkeä ja hoidot aloitettiin sen mukaisesti. Aivotulehdus epäily, siis mikä. Lieköhän koskaan moisesta kuullutkaan. Äärimmäisen harvinaista tästä syystä mistä sain sen, mutta myös äärimmäisen vaarallista.. tähän havahduin vasta vähän aikaa sen jälkeen kun lääkärit olivat kertoneet epäilyn ja poistuneet huoneesta. Tietysti olin googlannut sitä ja tätä, muistin vain sen että tuosta vielä nykypäivänä todella monet menettävät henkensä, ja vielä suurempi osa saa pysyviä vaurioita. Mulla oli käynyt tuuri! Niin no, tuuri ja tuuri. Jäin neurologian osastolle hoitoon ja tiputukseen. Epäilylle saatiin vahvistus seuraavana päivänä, oloni oli kyllä jo paljon parempi. Pääsinkin seuraavana päivänä kotiin - normaalisti olisi se pari viikkoa tiputuksessa, mutta sain kokeilla lääkitystä suun kautta. Kotona sain viettää pari päivää kunnes päänsärky uusiutui ja taas mentiin ambulanssilla Turkuun. Tämän jälkeen vietin loppuajan osastolla hoidossa.

Jossain vaiheessa jaloissani alkoi olla omituisia tuntemuksia, pistelyä, tunnottomuutta, puutumista. Äärimmäisen vahvat lääkkeet ja antibiotit joita sain aiheuttavat kuuleman mukaan noita tuntemuksia, eli niiden oli määrä mennä pois parin viikon sisään. Muuten toipuminen veisi aikaa paljon. Väsymystä ja uupumusta, päänärkyä ja heikkoutta.. kuukausia. Ajattelin että ei se mitään, pari viikkoa ja pääsen ratsastamaan. Ihana Marika oli tähän asti hoitanut Ulia tunnollisesti mun sairastellessa. En malttanut odottaa, että pääsen selkään. Sitä tunnetta ei saa muualta. Sitä tunnetta minkä saa ratsastaessa, esteitä ylittäessä, hevosen kanssa ollessa.

Aikaa kului ja oireet eivät poistuneet. Alkoi tulla sellainen pieni epäilys ettei asiat ole kuten niiden pitäisi. Pystyin elämään ja olemaan, joskin kävely oli tuskaista ja jalat kipeytyivät nopeasti. Eikun lääkäriin.. syyt alkoivat valkenemaan varsin pian. Lyhyt versio tästä lukuisien tutkimuksien jälkeen oli se että tulehduksen aiheuttamana minulle on tullut hermostovaurioita. Polyneuropatiasta puhutaan. Itselläni on jalkapohjat ja pohkeet pahimmat. Ratsastus ei tällä hetkellä tule kyseeseen, ratsastus ja se treenaaminen vielä vähemmän.

Joulukuussa alkuanut tietynlainen painajainen ei ole vieläkään ohi, ei tule olemaan varmaan kokonaan ohi ikinä tai vuosiin. Tällä hetkellä haetaan, kokeillaan ja säädetään hermokipulääkkeiden kanssa. Niiden vaikutusmekanismi on aivoissa, joten ihan auvoisaa tämä koekaniin rooli ei ole ollut minulle saati läheisilleni. Ehkä se toimiva lääke jolla jäytävä kipu saadaan miminmoitua vielä löytyy ja joka ei aiheuta muita oireita. Moni toitottaa että mietippä miten hyvä tuuri sulla kävi, olet hengissä, et halvaantunut jne jne.. että sulla on kaikkea. Niin on. En kiellä sitä, mun asiat on nyt paremmin monella tapaa kuin ikinä. Olen siitä kaikesta mitä minulla on erittäin kiitollinen. Mutta ei sitä silti aina jaksa olla onnellinen siitä miten huonosti olisi voinut käydä, tai miten hyvin siihen nähden asiat ovat. Tiedostan sen, mutta vaikena hetkinä se ei paljon lohduta.

Aloinkin miettimään että olipas tuo blogin nimi enteellinen. Nyt todella tarvitaan enemmän kuin hevoselämää!

Katselin tuossa vanhoja videoita treeneistä sekä kisoista. Voi luoja miten sitä kaikkea kaipaankaan. Kaikella tarkoitan sitä tunnetta minkä ratsastus tuo, niitä mahtavia ihmisiä, upeita paikkoja sekä elämyksiä mitä vuosien saatossa on koettu. Jos vielä joskus.. niin sitä kai pitää uskoa.

Te kaikki rakkaat mahtavat hevosihmiset, muistakaa nauttia jokaikisestä päivästä ja hetkestä upean harrastuksen/ammatin parissa! Saatan hengata hengessä vähän tässä mukana edelleen, katsellaan.

Lisää tästä ehkä vielä joskus... voikaa hyvin ja hymyillän kun tavataan :)

Lätkäjätkästä hevosmieheksi..

Tässä nyt sai eilen illalla pienen puhdin kirjoitella pari blogia (julkaisin äsken) pitkästä pitkästä aikaa. Tämä aihe on ollut joskus esillä ja siitä on ollut tarkoitus kirjoittaa.. mutta se(kin) on jostain kumman syystä unohtunut. Kiitos Mari Suomalainen ( @MariSTraining ) että kysyit asiasta, tässä lyhyt ja tuttuun ominaiseen tapaani rönsyilevä sekä sekava tarina.

Eli miten entinen lätkäjätkä päätyi hevosten maailmaan?

Sen verran taustaa siis, että jääkiekon maailmaan päädyin jo 6-vuotiaana pikkupoikana. Lätkä vei mennessään, siitä tuli iso osa elämää, oikeastaan se tärkein osa kaikkea. Teininä painettiin kesätreeniä ma-pe ohjatusti, viikonloppuna vähän kevenneltiin itse ja taas jatkui. Se oli osa elämää, sitä teki mielellään. Pikkuhiljaa oma pelin taso nousi, kehityin ja aloin olemaan hyväkuntoinen urheilijanuorukainen. Sitten äkkiarvaamatta tuli se viimeinen aloitus, viimeinen hetki sitä elämää. Elokuun ensimmäisiä pelejä vietiin, kaikki kulki paremmin kuin ikinä. Fysiikka ja henkinen valmius oli parempi, olin asennoitunut siten että on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja alkaa aidosti tavoittelemaan jotain enemmän. Kumarruin aloitukseen omalla puolustusalueella, maalivahdista katsottuna vasemmalle puolelle. Vastassa oli vuosien ajalta tuttu turkulainen kaveri, siinä jotain virnisteltiin hetki. Aloituksessa ihan tavallinen, lähes olematon kontakti joka nyt sattui tulemaan juuri oikeastai (väärästä) kulmasta. Jo aikaisemmin ranteeni on ollut kovilla, sitä oli vahvistettu ja treenattu. Tunsin pistävän kivun, maila tippui kädestä. En pystynyt puristamaan edes kättä nyrkkiin, hanska tippui kädestä. Kai sitä silloin tajusi, vaikkei halunnut uskoa, että nyt kävi pahasti. Niinhän sitä kävi, kirurgin veitsi odotti. Kaiken lisäksi vamma oli niin harvinainen että tuohon aikaan kyseisiä leikkauksia tehtiin Suomessa vuodessa vain muutamia. Olinpa onnekas! On aika ironista ajatella miten pienestä kaikki voi olla kiinni..

Toki vielä kokeilin useampaankin otteeseen tosissaan pelaamista tuon jälkeen, mutta ranne ei yksinkertaisesti kestänyt ja koin tilanteen toivottomaksi. Oli vain aika nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Sen jälkeen muutamia vuosia toimin jääkiekkotuomarina aktiivisestikin, siinä tuli seinä vastaan jossain vaiheessa. Seinä oli sellainen kaveri- ja hyvävelikerho joka hallitsee edelleenkin tuomaritoimintaa. Olen vain luonteeltani oikeudenmukainen ja rehellinen, en pysty mielistelemään ketään syyttä suotta... sitähän se olisi vaatinut. No mutta, se on oma tarinansa josta saatan joskus kirjoittaa vielä.

Sori, pitkästytän ja huomaan että jään miettimään taas kerran tuota kaikkea. Joitakin vuosia siinä meni vailla sen vakavampaa harrastusta, vähän sitä sun tätä tuli tietysti tehtyä, mutta ei ollut mitään sellaista päivärytmiä tai rutiinia johon oli tottunut pienestä pitäen. Rytmi ja rutiinit oli jo ennen jääkiekkoa tuttuja - urheiluperheestä kun olen...

Tyttöystäväni osti meidän seurustelun alkuaikoina ensimmäisen oman hevosensa. Hän on ollut perinteinen heppatyttö joka on koko ikänsä mennyt tallilta tallille. Myös siskoni muuten oli heppatyttö. En itse ollut hevosista mitenkään kiinnostunut tai tuntenut hevosia kohtaan oikeastaan mitään. Ne oli sellaisia etäisiä hieman pelottavia, joskin kiehtovia, omituisia otuksia joiden sielunelämä oli täysin vierasta. Aika monta vuotta kuljin toisinaan tallilla mukana.. roikuin mukana ja ihmettelin maailmaa. Hevosmaailmaa. Tuolloinen tamma oli vanha ravuri, suomenhevonen. Olin toisinaan ajolenkeillä mukana, en osallistunut sen kummemmin oikeastaan millään tasolla. Joitain vuosia siinä sivusta seurasin ja tyttöystävän hevonenkin vaihtui välissä. Kuljin toisinaan lenkillä ja muuten pyörimässä tallilla, eräänä päivänä kysyin saanko kokeilla ratsastaa.  Ei se kai lopulta vaatinut kuin sen kerran kun innostuin. Itse asiassa muutamien kertojen jälkeen sitä oltiin jo hommaamassa omaa hevosta minulle! Siitä se sitten lähti.

Alkuun puskailin yksikseni, ei ollut mitään tavoitteita saati ajatustakaan että alkaisin kilpailemaan tai ratsastamaan enemmän. Se oli sellaista mukavaa vaihtelua ja hauskaa oppimista. Aika pian huomasin että ei sitä omalle luonteelleen mitään mahda, kilpailu ja valmentautuminen alkoi kiinnostaa yhä enempi. Se sellainen ajatus siitä että on selkeä rytmi ja sellainen päivittäisen tekemisen meininki johon on tottunut.... no tuumasta toimeen. Hevoset vaihtuivat alkuaikana sattumien ja epäonnen takia varsin tiuhaan. Se epäonni mikä hevosten parissa toimimiseen kuuluu valitettavasti aika isonakin osana tuli siis heti tutuksi. Ehkäpä joskus kirjoittelen tarkemmin noista vaiheista vielä. Mutta tuossa lyhykäisyydessään se tarina miten päädyin hevosten pariin, miten hevosia aina vain arvostaa enemmän ja enemmän..

Karskihko lätkäjätkä uskalsi heittäytyä - se kannatti.

Tavoitteet ja unelmat toteen

Joitakin vuosia sitten kun sain nykyisen hevoseni, mahtavan suurisydämisen tammani, heitin ilmoille varsin pian sen jälkeen että haluan kilpailla vielä joku päivä 120cm tasolla. Tuossa vaiheessa takana oli ehkä joku epätoivoinen startti 60-70cm tasolla.. ja tuossa vaiheessa ratsastusta takana vaihtelevasti muutama vuosi jonka aikana hevoset vaihtuivat lähes samaan tahtiin sukkien kanssa. Ja ei, mulla ei ole mitenkään huono hygienia. Pakko myöntää, että alkuajat tamman kanssa olivat esteratatsastuksen kannalta vähintäänkin haastelliset. Puomit kolisi ja esteet kaatuili kuin tulitikkutalot. Silti tammasta oli hyvä maku, se suoritti niin suurella sydämellä ja rehellisyydellä että jaksoin uskoa ja jatkaa töitä. Meitä epäiltiin toki aika avoimestikin.. so? Ei haittaa. Sitä paremmalta tuntuu jos tavoite joskus toteutuu. Jauhot suuhun ja silleen.

Uliosa E

Sattumalta pari kuukautta sitten alkuaikojen vaikeudet saivat selitystä kun Ulin 4kk iästä noin 7v ikään omistanut Nicole otti Hollannista yhteyttä. Tammalla ei ollut hypätty käytännössä lainkaan! Nicole on kouluratsastaja joka oli vienyt Ulia kouluradoilla eteenpäin nuorten hevosten luokkiin, hän ei hyppää.. ei edes kavalettia. Myyntitallilla ammattilaiset laittoivat aika nopsaan tamman siihen 120cm kisakuntoon, tekniikkaa ei ollut toki lainkaan eikä muutenkaan valmikusia - mutta suuri sydän riitti näköjään!

Meidän yhteiset vuodet ovat olleet sellaista tasaista ja tavallaan kohtalaisen varmaa hapuilua kohti tavoitteen täyttymistä. Pikkuhiljaa tultu ja menty eteenpäin. Oikeastaan vasta viime vuonna alkoi löytyä sellaisia hyppyjä jotka valoivat betonisen uskon siihen että jopa minä selviän Ulin kanssa kohtalaisen kokoisista esteistä. Ammattilainen olisi mennyt ajat sitten isompiakin.. mutta mitä mä siitä saisin itselleni? Onni on ollut saada hyviä ystäviä, treenikavereita sekä valmentajia ympärilleen. Laaja verkosto on mahdollistanut hyvän sekä laadukkaan valmentautumisen, toisinaan on ollut vaikeampaa saada valmennukset sopimaan kaiken muun keskelle, mutta nyt on löytynyt aika hyvä rytmi ja tapa treenata. Sellainen tapa mikä pitää Ulin hyväkuntoisena. Tamma on paremmassa kunnosa kuin koskaan - siihen nyt tähtää myös ratsastaja.. ruokavalio on uusittu ja omaa treeniä muokataan pikkuhiljaa. Ehkä me ei tyydytä siihen 120cm tasoon, ehkä me halutaan vielä enemmän. Ei sekään ole täysi mahdottomuus!

No oli miten oli, nyt tuli maksettu kansallinen lupa ja tavoitteena saada kesän mittaan joitakin hyviä tasapainoisia 120cm ratoja alle. Tavallaan voisi ajatella että jokin ympyrä sulkeutui kun sain startata itselleni rakkaassa Salo Horse Show'ssa elämäni ensimmäisen virallisen 120cm radan.. ensimmäisenä vuotena AIKOIHIN kun en ollut järjestelyissä mukana. Rata oli itseasiassa ihan hyvä, pari pientä virhettä mutta paljon hyviä juttuja ja hyviä hyppyjä. Positiivista palautettakin tuli - se on aina paikallaan. Siitä voisi vaikka tässä ohimennen muistuttaa; kehukaa toisianne! Se kantaa!

P.S Riders Trophy Salo tulee pian - uusi uljas kilpailu Salossa... be there!

Oho. Hups. Mitä ihmettä?

Mihin katosi kevät? Kirjoittelu on jäänyt taas vähemmälle, pahoittelut. Asiaa ja jutunaihetta riittää kyllä.. aika on kortilla. Nyt tehdään aikaa eikä anneta asian unohtua! Laitoin parin viikon välein muistutukset blogeista... että päästään pikkuhiljaa purkamaan tilannetta ja aihelistaa, uusia aiheita ja avauksia heitän mukaan. Aihealueet hevoset, ratsastus, ratsastuskilpailu, urheilu.. noin alkuun.

Hyvää kisakesää - täältä tullaan!

Vanha rakas ystävä on poissa - Lillania kaivaten

 Vanha rakas 11-vuotias Lillan, koira joka on vuosien mittaan jaksanut hämmentää ja naurattaa. 

Pieni rakas eläin jonka vuoksi olisi valmis tekemään kaikkensa. Aina sekään ei riitä.

Lillan oli aito aivan mahdoton persoona, oikeasti Persoona. Kaikki joilla oli ilo tavata tämä pikkuruinen väkkärä tietävät mitä tarkoitan.

Lillan lähti tänään vanhan Päkän seuraan koirien taivaaseen,

hyvää matkaa rakas pikkuinen.