Tässä nyt sai eilen illalla pienen puhdin kirjoitella pari blogia (julkaisin äsken) pitkästä pitkästä aikaa. Tämä aihe on ollut joskus esillä ja siitä on ollut tarkoitus kirjoittaa.. mutta se(kin) on jostain kumman syystä unohtunut. Kiitos Mari Suomalainen ( @MariSTraining ) että kysyit asiasta, tässä lyhyt ja tuttuun ominaiseen tapaani rönsyilevä sekä sekava tarina.
Eli miten entinen lätkäjätkä päätyi hevosten maailmaan?
Sen verran taustaa siis, että jääkiekon maailmaan päädyin jo 6-vuotiaana pikkupoikana. Lätkä vei mennessään, siitä tuli iso osa elämää, oikeastaan se tärkein osa kaikkea. Teininä painettiin kesätreeniä ma-pe ohjatusti, viikonloppuna vähän kevenneltiin itse ja taas jatkui. Se oli osa elämää, sitä teki mielellään. Pikkuhiljaa oma pelin taso nousi, kehityin ja aloin olemaan hyväkuntoinen urheilijanuorukainen. Sitten äkkiarvaamatta tuli se viimeinen aloitus, viimeinen hetki sitä elämää. Elokuun ensimmäisiä pelejä vietiin, kaikki kulki paremmin kuin ikinä. Fysiikka ja henkinen valmius oli parempi, olin asennoitunut siten että on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja alkaa aidosti tavoittelemaan jotain enemmän. Kumarruin aloitukseen omalla puolustusalueella, maalivahdista katsottuna vasemmalle puolelle. Vastassa oli vuosien ajalta tuttu turkulainen kaveri, siinä jotain virnisteltiin hetki. Aloituksessa ihan tavallinen, lähes olematon kontakti joka nyt sattui tulemaan juuri oikeastai (väärästä) kulmasta. Jo aikaisemmin ranteeni on ollut kovilla, sitä oli vahvistettu ja treenattu. Tunsin pistävän kivun, maila tippui kädestä. En pystynyt puristamaan edes kättä nyrkkiin, hanska tippui kädestä. Kai sitä silloin tajusi, vaikkei halunnut uskoa, että nyt kävi pahasti. Niinhän sitä kävi, kirurgin veitsi odotti. Kaiken lisäksi vamma oli niin harvinainen että tuohon aikaan kyseisiä leikkauksia tehtiin Suomessa vuodessa vain muutamia. Olinpa onnekas! On aika ironista ajatella miten pienestä kaikki voi olla kiinni..
Toki vielä kokeilin useampaankin otteeseen tosissaan pelaamista tuon jälkeen, mutta ranne ei yksinkertaisesti kestänyt ja koin tilanteen toivottomaksi. Oli vain aika nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Sen jälkeen muutamia vuosia toimin jääkiekkotuomarina aktiivisestikin, siinä tuli seinä vastaan jossain vaiheessa. Seinä oli sellainen kaveri- ja hyvävelikerho joka hallitsee edelleenkin tuomaritoimintaa. Olen vain luonteeltani oikeudenmukainen ja rehellinen, en pysty mielistelemään ketään syyttä suotta... sitähän se olisi vaatinut. No mutta, se on oma tarinansa josta saatan joskus kirjoittaa vielä.
Sori, pitkästytän ja huomaan että jään miettimään taas kerran tuota kaikkea. Joitakin vuosia siinä meni vailla sen vakavampaa harrastusta, vähän sitä sun tätä tuli tietysti tehtyä, mutta ei ollut mitään sellaista päivärytmiä tai rutiinia johon oli tottunut pienestä pitäen. Rytmi ja rutiinit oli jo ennen jääkiekkoa tuttuja - urheiluperheestä kun olen...
Tyttöystäväni osti meidän seurustelun alkuaikoina ensimmäisen oman hevosensa. Hän on ollut perinteinen heppatyttö joka on koko ikänsä mennyt tallilta tallille. Myös siskoni muuten oli heppatyttö. En itse ollut hevosista mitenkään kiinnostunut tai tuntenut hevosia kohtaan oikeastaan mitään. Ne oli sellaisia etäisiä hieman pelottavia, joskin kiehtovia, omituisia otuksia joiden sielunelämä oli täysin vierasta. Aika monta vuotta kuljin toisinaan tallilla mukana.. roikuin mukana ja ihmettelin maailmaa. Hevosmaailmaa. Tuolloinen tamma oli vanha ravuri, suomenhevonen. Olin toisinaan ajolenkeillä mukana, en osallistunut sen kummemmin oikeastaan millään tasolla. Joitain vuosia siinä sivusta seurasin ja tyttöystävän hevonenkin vaihtui välissä. Kuljin toisinaan lenkillä ja muuten pyörimässä tallilla, eräänä päivänä kysyin saanko kokeilla ratsastaa. Ei se kai lopulta vaatinut kuin sen kerran kun innostuin. Itse asiassa muutamien kertojen jälkeen sitä oltiin jo hommaamassa omaa hevosta minulle! Siitä se sitten lähti.
Alkuun puskailin yksikseni, ei ollut mitään tavoitteita saati ajatustakaan että alkaisin kilpailemaan tai ratsastamaan enemmän. Se oli sellaista mukavaa vaihtelua ja hauskaa oppimista. Aika pian huomasin että ei sitä omalle luonteelleen mitään mahda, kilpailu ja valmentautuminen alkoi kiinnostaa yhä enempi. Se sellainen ajatus siitä että on selkeä rytmi ja sellainen päivittäisen tekemisen meininki johon on tottunut.... no tuumasta toimeen. Hevoset vaihtuivat alkuaikana sattumien ja epäonnen takia varsin tiuhaan. Se epäonni mikä hevosten parissa toimimiseen kuuluu valitettavasti aika isonakin osana tuli siis heti tutuksi. Ehkäpä joskus kirjoittelen tarkemmin noista vaiheista vielä. Mutta tuossa lyhykäisyydessään se tarina miten päädyin hevosten pariin, miten hevosia aina vain arvostaa enemmän ja enemmän..
Karskihko lätkäjätkä uskalsi heittäytyä - se kannatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti