Tässä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut asioita paljon ja erittäin kovalla vauhdilla. Esikoinen syntyi, avioero, vakava sairastuminen, uusi puoliso.. uusi elämä.. ei vaan enää hevoselämä. Sain erityisen paljon kuraa niskaan erosta syksyn aikana. Jotkut asiat ovat vielä kesken, enkä muutenkaan aio sen enempää asioita kommentoida, ei kuulu tapoihin. Sen verran voin sanoa että hämmensi miten lukematon määrä ihmisiä, ihan sellaisia ystäviä joiden kanssa on ollut vuosia päivittäni tekemisissä, katsoi parhaaksi uskoa kaikki kuulopuheet ja vieläpä vähän värittää niitä ja kertoa eteenpäin. Olen ollut elämäni aikana niin monessa asiassa mukana sekä esillä ettei ne oikeastaan ihan kamalasti jaksanut kiinnostaa. Toki sitä tuntee kaltoinkohdelluksi kun kuulee erilaisia valheita sieltä täältä. Pääasia kuitenkin on että itse tiesi totuuden.
Olen ollut nyt joulukuun alusta poissa satulasta. Sain viime vuosina toteuttaa ja viedä sitä yhtä unelmaa eteenpäin mahtavan hevoseni kanssa. Uskoin sen tarinan jatkuvan, uskoin että mennään maaliin asti. Eräänä iltana kaikki muuttui kuin napista painamalla. Olin ollut muutaman päivän hieman kipeänä etukäteen, sain antibioottikuurin joten kaikki piti olla jo parempaan päin. Yhtäkkiä alkoi särkeämään päätä siten etten ollut ikinä kokenut, kuume nousi ja olo oli todella todella huono. Olin menossa nukkumaan kuumetta pois ja odotellut aamuun olon paranemista. Mutta, mutta.. onneksi oli silloin muutamia kuukausia aiemmin tapaamani Annin luona. Hän taisi ymmärtää alan ihmisenä heti ettei kaikki ole oikeasti hyvin. Jonkin aikaa hän joutui vääntämään kanssani että suostuin lähtemään päivystykseen. Sinne päästessä olin jo varsin sekava, en enää itse pystynyt hoitamaan asiointi ja ilmoittautumisia. Saatiin sänkypaikka käytävältä jossa saimme odotella.. ja odotella.. ja odotella. Olo meni huonommaksi koko ajan, olimme kai helposti sen 3 tuntia käytävän päässä odottelemassa. Onneksi lopulta Annin tuttu lääkäri huomasi meidät ja otti hoitaakseen. Ennen kuin tajusinkaan olin ambulanssissa pillit päällä kohti Tyksiä. Tuo odottelu tosian saattoi maksaa jopa aika paljon, ei mennyt ihan putkeen ja tämäkin asia menossa eteenpäin. Yön aikana tehtiin kaikki mahdolliset testit ja sain oloon helpotusta. Epäily oli selkeä ja hoidot aloitettiin sen mukaisesti. Aivotulehdus epäily, siis mikä. Lieköhän koskaan moisesta kuullutkaan. Äärimmäisen harvinaista tästä syystä mistä sain sen, mutta myös äärimmäisen vaarallista.. tähän havahduin vasta vähän aikaa sen jälkeen kun lääkärit olivat kertoneet epäilyn ja poistuneet huoneesta. Tietysti olin googlannut sitä ja tätä, muistin vain sen että tuosta vielä nykypäivänä todella monet menettävät henkensä, ja vielä suurempi osa saa pysyviä vaurioita. Mulla oli käynyt tuuri! Niin no, tuuri ja tuuri. Jäin neurologian osastolle hoitoon ja tiputukseen. Epäilylle saatiin vahvistus seuraavana päivänä, oloni oli kyllä jo paljon parempi. Pääsinkin seuraavana päivänä kotiin - normaalisti olisi se pari viikkoa tiputuksessa, mutta sain kokeilla lääkitystä suun kautta. Kotona sain viettää pari päivää kunnes päänsärky uusiutui ja taas mentiin ambulanssilla Turkuun. Tämän jälkeen vietin loppuajan osastolla hoidossa.
Jossain vaiheessa jaloissani alkoi olla omituisia tuntemuksia, pistelyä, tunnottomuutta, puutumista. Äärimmäisen vahvat lääkkeet ja antibiotit joita sain aiheuttavat kuuleman mukaan noita tuntemuksia, eli niiden oli määrä mennä pois parin viikon sisään. Muuten toipuminen veisi aikaa paljon. Väsymystä ja uupumusta, päänärkyä ja heikkoutta.. kuukausia. Ajattelin että ei se mitään, pari viikkoa ja pääsen ratsastamaan. Ihana Marika oli tähän asti hoitanut Ulia tunnollisesti mun sairastellessa. En malttanut odottaa, että pääsen selkään. Sitä tunnetta ei saa muualta. Sitä tunnetta minkä saa ratsastaessa, esteitä ylittäessä, hevosen kanssa ollessa.
Aikaa kului ja oireet eivät poistuneet. Alkoi tulla sellainen pieni epäilys ettei asiat ole kuten niiden pitäisi. Pystyin elämään ja olemaan, joskin kävely oli tuskaista ja jalat kipeytyivät nopeasti. Eikun lääkäriin.. syyt alkoivat valkenemaan varsin pian. Lyhyt versio tästä lukuisien tutkimuksien jälkeen oli se että tulehduksen aiheuttamana minulle on tullut hermostovaurioita. Polyneuropatiasta puhutaan. Itselläni on jalkapohjat ja pohkeet pahimmat. Ratsastus ei tällä hetkellä tule kyseeseen, ratsastus ja se treenaaminen vielä vähemmän.
Joulukuussa alkuanut tietynlainen painajainen ei ole vieläkään ohi, ei tule olemaan varmaan kokonaan ohi ikinä tai vuosiin. Tällä hetkellä haetaan, kokeillaan ja säädetään hermokipulääkkeiden kanssa. Niiden vaikutusmekanismi on aivoissa, joten ihan auvoisaa tämä koekaniin rooli ei ole ollut minulle saati läheisilleni. Ehkä se toimiva lääke jolla jäytävä kipu saadaan miminmoitua vielä löytyy ja joka ei aiheuta muita oireita. Moni toitottaa että mietippä miten hyvä tuuri sulla kävi, olet hengissä, et halvaantunut jne jne.. että sulla on kaikkea. Niin on. En kiellä sitä, mun asiat on nyt paremmin monella tapaa kuin ikinä. Olen siitä kaikesta mitä minulla on erittäin kiitollinen. Mutta ei sitä silti aina jaksa olla onnellinen siitä miten huonosti olisi voinut käydä, tai miten hyvin siihen nähden asiat ovat. Tiedostan sen, mutta vaikena hetkinä se ei paljon lohduta.
Aloinkin miettimään että olipas tuo blogin nimi enteellinen. Nyt todella tarvitaan enemmän kuin hevoselämää!
Katselin tuossa vanhoja videoita treeneistä sekä kisoista. Voi luoja miten sitä kaikkea kaipaankaan. Kaikella tarkoitan sitä tunnetta minkä ratsastus tuo, niitä mahtavia ihmisiä, upeita paikkoja sekä elämyksiä mitä vuosien saatossa on koettu. Jos vielä joskus.. niin sitä kai pitää uskoa.
Te kaikki rakkaat mahtavat hevosihmiset, muistakaa nauttia jokaikisestä päivästä ja hetkestä upean harrastuksen/ammatin parissa! Saatan hengata hengessä vähän tässä mukana edelleen, katsellaan.
Lisää tästä ehkä vielä joskus... voikaa hyvin ja hymyillän kun tavataan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti