Lätkäjätkästä hevosmieheksi..

Tässä nyt sai eilen illalla pienen puhdin kirjoitella pari blogia (julkaisin äsken) pitkästä pitkästä aikaa. Tämä aihe on ollut joskus esillä ja siitä on ollut tarkoitus kirjoittaa.. mutta se(kin) on jostain kumman syystä unohtunut. Kiitos Mari Suomalainen ( @MariSTraining ) että kysyit asiasta, tässä lyhyt ja tuttuun ominaiseen tapaani rönsyilevä sekä sekava tarina.

Eli miten entinen lätkäjätkä päätyi hevosten maailmaan?

Sen verran taustaa siis, että jääkiekon maailmaan päädyin jo 6-vuotiaana pikkupoikana. Lätkä vei mennessään, siitä tuli iso osa elämää, oikeastaan se tärkein osa kaikkea. Teininä painettiin kesätreeniä ma-pe ohjatusti, viikonloppuna vähän kevenneltiin itse ja taas jatkui. Se oli osa elämää, sitä teki mielellään. Pikkuhiljaa oma pelin taso nousi, kehityin ja aloin olemaan hyväkuntoinen urheilijanuorukainen. Sitten äkkiarvaamatta tuli se viimeinen aloitus, viimeinen hetki sitä elämää. Elokuun ensimmäisiä pelejä vietiin, kaikki kulki paremmin kuin ikinä. Fysiikka ja henkinen valmius oli parempi, olin asennoitunut siten että on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja alkaa aidosti tavoittelemaan jotain enemmän. Kumarruin aloitukseen omalla puolustusalueella, maalivahdista katsottuna vasemmalle puolelle. Vastassa oli vuosien ajalta tuttu turkulainen kaveri, siinä jotain virnisteltiin hetki. Aloituksessa ihan tavallinen, lähes olematon kontakti joka nyt sattui tulemaan juuri oikeastai (väärästä) kulmasta. Jo aikaisemmin ranteeni on ollut kovilla, sitä oli vahvistettu ja treenattu. Tunsin pistävän kivun, maila tippui kädestä. En pystynyt puristamaan edes kättä nyrkkiin, hanska tippui kädestä. Kai sitä silloin tajusi, vaikkei halunnut uskoa, että nyt kävi pahasti. Niinhän sitä kävi, kirurgin veitsi odotti. Kaiken lisäksi vamma oli niin harvinainen että tuohon aikaan kyseisiä leikkauksia tehtiin Suomessa vuodessa vain muutamia. Olinpa onnekas! On aika ironista ajatella miten pienestä kaikki voi olla kiinni..

Toki vielä kokeilin useampaankin otteeseen tosissaan pelaamista tuon jälkeen, mutta ranne ei yksinkertaisesti kestänyt ja koin tilanteen toivottomaksi. Oli vain aika nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Sen jälkeen muutamia vuosia toimin jääkiekkotuomarina aktiivisestikin, siinä tuli seinä vastaan jossain vaiheessa. Seinä oli sellainen kaveri- ja hyvävelikerho joka hallitsee edelleenkin tuomaritoimintaa. Olen vain luonteeltani oikeudenmukainen ja rehellinen, en pysty mielistelemään ketään syyttä suotta... sitähän se olisi vaatinut. No mutta, se on oma tarinansa josta saatan joskus kirjoittaa vielä.

Sori, pitkästytän ja huomaan että jään miettimään taas kerran tuota kaikkea. Joitakin vuosia siinä meni vailla sen vakavampaa harrastusta, vähän sitä sun tätä tuli tietysti tehtyä, mutta ei ollut mitään sellaista päivärytmiä tai rutiinia johon oli tottunut pienestä pitäen. Rytmi ja rutiinit oli jo ennen jääkiekkoa tuttuja - urheiluperheestä kun olen...

Tyttöystäväni osti meidän seurustelun alkuaikoina ensimmäisen oman hevosensa. Hän on ollut perinteinen heppatyttö joka on koko ikänsä mennyt tallilta tallille. Myös siskoni muuten oli heppatyttö. En itse ollut hevosista mitenkään kiinnostunut tai tuntenut hevosia kohtaan oikeastaan mitään. Ne oli sellaisia etäisiä hieman pelottavia, joskin kiehtovia, omituisia otuksia joiden sielunelämä oli täysin vierasta. Aika monta vuotta kuljin toisinaan tallilla mukana.. roikuin mukana ja ihmettelin maailmaa. Hevosmaailmaa. Tuolloinen tamma oli vanha ravuri, suomenhevonen. Olin toisinaan ajolenkeillä mukana, en osallistunut sen kummemmin oikeastaan millään tasolla. Joitain vuosia siinä sivusta seurasin ja tyttöystävän hevonenkin vaihtui välissä. Kuljin toisinaan lenkillä ja muuten pyörimässä tallilla, eräänä päivänä kysyin saanko kokeilla ratsastaa.  Ei se kai lopulta vaatinut kuin sen kerran kun innostuin. Itse asiassa muutamien kertojen jälkeen sitä oltiin jo hommaamassa omaa hevosta minulle! Siitä se sitten lähti.

Alkuun puskailin yksikseni, ei ollut mitään tavoitteita saati ajatustakaan että alkaisin kilpailemaan tai ratsastamaan enemmän. Se oli sellaista mukavaa vaihtelua ja hauskaa oppimista. Aika pian huomasin että ei sitä omalle luonteelleen mitään mahda, kilpailu ja valmentautuminen alkoi kiinnostaa yhä enempi. Se sellainen ajatus siitä että on selkeä rytmi ja sellainen päivittäisen tekemisen meininki johon on tottunut.... no tuumasta toimeen. Hevoset vaihtuivat alkuaikana sattumien ja epäonnen takia varsin tiuhaan. Se epäonni mikä hevosten parissa toimimiseen kuuluu valitettavasti aika isonakin osana tuli siis heti tutuksi. Ehkäpä joskus kirjoittelen tarkemmin noista vaiheista vielä. Mutta tuossa lyhykäisyydessään se tarina miten päädyin hevosten pariin, miten hevosia aina vain arvostaa enemmän ja enemmän..

Karskihko lätkäjätkä uskalsi heittäytyä - se kannatti.

Tavoitteet ja unelmat toteen

Joitakin vuosia sitten kun sain nykyisen hevoseni, mahtavan suurisydämisen tammani, heitin ilmoille varsin pian sen jälkeen että haluan kilpailla vielä joku päivä 120cm tasolla. Tuossa vaiheessa takana oli ehkä joku epätoivoinen startti 60-70cm tasolla.. ja tuossa vaiheessa ratsastusta takana vaihtelevasti muutama vuosi jonka aikana hevoset vaihtuivat lähes samaan tahtiin sukkien kanssa. Ja ei, mulla ei ole mitenkään huono hygienia. Pakko myöntää, että alkuajat tamman kanssa olivat esteratatsastuksen kannalta vähintäänkin haastelliset. Puomit kolisi ja esteet kaatuili kuin tulitikkutalot. Silti tammasta oli hyvä maku, se suoritti niin suurella sydämellä ja rehellisyydellä että jaksoin uskoa ja jatkaa töitä. Meitä epäiltiin toki aika avoimestikin.. so? Ei haittaa. Sitä paremmalta tuntuu jos tavoite joskus toteutuu. Jauhot suuhun ja silleen.

Uliosa E

Sattumalta pari kuukautta sitten alkuaikojen vaikeudet saivat selitystä kun Ulin 4kk iästä noin 7v ikään omistanut Nicole otti Hollannista yhteyttä. Tammalla ei ollut hypätty käytännössä lainkaan! Nicole on kouluratsastaja joka oli vienyt Ulia kouluradoilla eteenpäin nuorten hevosten luokkiin, hän ei hyppää.. ei edes kavalettia. Myyntitallilla ammattilaiset laittoivat aika nopsaan tamman siihen 120cm kisakuntoon, tekniikkaa ei ollut toki lainkaan eikä muutenkaan valmikusia - mutta suuri sydän riitti näköjään!

Meidän yhteiset vuodet ovat olleet sellaista tasaista ja tavallaan kohtalaisen varmaa hapuilua kohti tavoitteen täyttymistä. Pikkuhiljaa tultu ja menty eteenpäin. Oikeastaan vasta viime vuonna alkoi löytyä sellaisia hyppyjä jotka valoivat betonisen uskon siihen että jopa minä selviän Ulin kanssa kohtalaisen kokoisista esteistä. Ammattilainen olisi mennyt ajat sitten isompiakin.. mutta mitä mä siitä saisin itselleni? Onni on ollut saada hyviä ystäviä, treenikavereita sekä valmentajia ympärilleen. Laaja verkosto on mahdollistanut hyvän sekä laadukkaan valmentautumisen, toisinaan on ollut vaikeampaa saada valmennukset sopimaan kaiken muun keskelle, mutta nyt on löytynyt aika hyvä rytmi ja tapa treenata. Sellainen tapa mikä pitää Ulin hyväkuntoisena. Tamma on paremmassa kunnosa kuin koskaan - siihen nyt tähtää myös ratsastaja.. ruokavalio on uusittu ja omaa treeniä muokataan pikkuhiljaa. Ehkä me ei tyydytä siihen 120cm tasoon, ehkä me halutaan vielä enemmän. Ei sekään ole täysi mahdottomuus!

No oli miten oli, nyt tuli maksettu kansallinen lupa ja tavoitteena saada kesän mittaan joitakin hyviä tasapainoisia 120cm ratoja alle. Tavallaan voisi ajatella että jokin ympyrä sulkeutui kun sain startata itselleni rakkaassa Salo Horse Show'ssa elämäni ensimmäisen virallisen 120cm radan.. ensimmäisenä vuotena AIKOIHIN kun en ollut järjestelyissä mukana. Rata oli itseasiassa ihan hyvä, pari pientä virhettä mutta paljon hyviä juttuja ja hyviä hyppyjä. Positiivista palautettakin tuli - se on aina paikallaan. Siitä voisi vaikka tässä ohimennen muistuttaa; kehukaa toisianne! Se kantaa!

P.S Riders Trophy Salo tulee pian - uusi uljas kilpailu Salossa... be there!

Oho. Hups. Mitä ihmettä?

Mihin katosi kevät? Kirjoittelu on jäänyt taas vähemmälle, pahoittelut. Asiaa ja jutunaihetta riittää kyllä.. aika on kortilla. Nyt tehdään aikaa eikä anneta asian unohtua! Laitoin parin viikon välein muistutukset blogeista... että päästään pikkuhiljaa purkamaan tilannetta ja aihelistaa, uusia aiheita ja avauksia heitän mukaan. Aihealueet hevoset, ratsastus, ratsastuskilpailu, urheilu.. noin alkuun.

Hyvää kisakesää - täältä tullaan!

Vanha rakas ystävä on poissa - Lillania kaivaten

 Vanha rakas 11-vuotias Lillan, koira joka on vuosien mittaan jaksanut hämmentää ja naurattaa. 

Pieni rakas eläin jonka vuoksi olisi valmis tekemään kaikkensa. Aina sekään ei riitä.

Lillan oli aito aivan mahdoton persoona, oikeasti Persoona. Kaikki joilla oli ilo tavata tämä pikkuruinen väkkärä tietävät mitä tarkoitan.

Lillan lähti tänään vanhan Päkän seuraan koirien taivaaseen,

hyvää matkaa rakas pikkuinen.

Riders Trophy Salo - uusi kilpailu, uudet ajatukset

Viime viikolla vihdoin saatiin jälleen yksi ratsastusurheiluun liittyvä jymyuutinen julkaistua:
Riders Trophy Salo - uusi kansallinen esteratsastuskilpailu Salossa kesäkuussa!



Lisää positiivisia uutisia tulossa kevään mittaan. :)

Riders Trophy Salo syntyi loppujen lopuksi nopeasti ja toisaalta yllättäen. Tomas Kiviranta oli aktiivisessa roolissa yhdessä Salo Riding Club Ry:n johtokunnan kanssa. Itse seurailin tilannetta sivusta, Tomas kyseli mukaan muutamaan otteeseen. Tuolloin lähtökohtana oli parin päivän tyylikkäät isomman luokan aluekilpailut. Lopulta konseptiksi muodostui alue- ja kansallinen kilpailu sekä yhteistyö Team Eurohorses Ry:n kanssa. Yhteistyön avulla saimme Saloon uuden kansallisen kilpailun - win win tilanne molemmille järjestäjille, yhteistyötä.

Olin jossain vaiheessa ajatellut pitää välivuoden kilpailujärjestämisestä tulevan perheenlisäyksen sekä mahdollisen muuton/rakennusprojektin myötä. Ajattelin että olen takapiruna, kirjoittelen, kommetoin, suunnittelen ja osallistun tietyllä tapaa takavasemmalta asioihin. Toisaalta vuosikaudet Salo Horse Show johtoryhmässä isolla työmäärällä sekä vastuulla ja pari viimeistä vuotta kilpailun johtajana painoi vaakakupissa. Salo Horse Show on muodostunut minulle vuosien mittaan rakkaaksi kilpailuksi ja sen organisaatiosta on tullut henkilökohtaisellakin tasolla tärkeä. Salon ratsastusseuran johtokunnasta eron jälkeen minua ei kysytty Salo Horse Show -johtoon joten välivuosi kokonaisuudesssaan kuulosti järkevältä. Helpottavaltakin. Onhan sitä toisaalta ajan mittaan jo 1-2 viikkoa kesälomaa ja muita tunteja uhrattu uskomaton (käsittämätön) määrä. Aika aikansa kutakin. Toisaalta SRL:n kykenemättömyys ja kankeus GP-sarjan sekä muun kilpailujärjestelmän tiimoilta ei varsinaisesti vedä puoleensa kuten kärpäspaperi kärpäsiä.... joo, palaan tähän kyllä. Taas kerran.

Samaan aikaan polte kasvoi, toisaalta kiinnostus olla tekemässä jotain ihan uutta vetää aina puoleensa. Kokeillaan perkule! Uusi iso Riders Trophy Salo sai heti useammankin merkittävän sponsorin - nimikkosponsorit Access Solutions ja MiRocon takaavat sen että nimikkoluokassa on jaossa peräti 10 000€ palkintorahaa. Muutenkin pöhinä on sitä luokkaa, että palkintotasoa saataneen hilattua ylöspäin. Toivotaan että kevään mittaan saadaan aikaiseksi keskustelua ja ehkä muutosta. Keskustelua muuten avasi tänään Turun Sanomissa omalta osaltaan Pekka Larsen - eli etsikääpä käsiinne.

Haasteita riittää - uusi paikka ja erilaiset "ongelmat" ratkottavana. Kaikesta selvitään yhdessä hyvällä tiimillä. Tiimi, se onkin huikea tällä hetkellä. Mukana on vuosikausien kokemusta sekä osaamista, toisaalta uusia innokkaita ihmisiä. Se jos mikä on vahvuus!

Lue Riders Trophy Salo -tiedote täältä kokonaisuudessaan.
 

Blogitusta

Tässähän on vuosi vaihtunut ja tammikuu 2014 kulunut hurjalla vauhdilla. Kohta jo helmikuu - nopeasti se aika menee kun tulee vanhaksi. Mulla on taas kerran aika paljon ideoita ja ajatuksia tekstien sekä erilaisten toteutusten suhteen. Ratsastuspuolelta saadaan jälleen ensimmäisiä uutisia ulos varsin pian. Positiivista pöhinää!

Lätkästäkin on näemmä pakko kirjoittaa - se TPS kun konttaa.. tai ei se ole enää konttaamistakaan vaan paljon pahempaa.

Palataan siis asioille pian! :)